Prologi – mistä kaikki alkoi ja mitä se on

Joskus 20+ vuotta sitten minä innostuin aiheesta sisustaminen. Aivan kauheasti. Ja siitä se kaikki lähti. Sen kummemmitta suruitta syöksyin sisutamaan hallitsemiani neliöitä fanaattisella vimmalla. Luin kaiken mahdollisen sisustamiseen liittyvän, mitä löysin. Selasin tuhansia kiloja sisustuslehtiä ja hekumoin toinen toistaan iiiiihanampien kotien suolloksia niiden sivuilla. Jatkoin savottaa päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Kunnes jossain vaiheessa, noin 15:nä vuotena aloin hieman miettiä, että jotain nyt kenties ei ihan ole kohdallaan. En kokenut kotiani kodiksi, en kokenut onnistumisen iloa. Käsissäni oli laatikoittain tavaraa, nurkittain tavaraa, tuoleittain tavaraa, hyllyittäin tavaraa, kaapeittain tavaraa, seinittäin tavaraa …

Sanalla sanoen: aivan julmettu määrä rojua pitkin niitä hallitsemiani kuutioita! Siivoaminen oli puzzlea: siivosin jonkin neliön sieltä – täältä ja koitin ylläpitää edes jonkin laista hygienian tasoa. Siivoamista edellytti aina muuttomainen tavaramäärien siirtely huoneesta toiseen.

Jossain vaiheessa juuri ennen totaalista epätoivoa, pysähdyin miettimään. Se olisi tietenkin ollut paikallaan jo monta vuotta aiemmin, mutta parempi aavistuksen myöhemmin kuin ei milloinkaan.

Mietin, katsellen kaoottista kotia täynnä toinen toistaan hauskempia esineitä, jotka yhdessä muodostivat muodottoman kakofonian, että miten tähän on tultu ja mihin tässä ollaan menossa.

Miten tuohon tilaan sitten oli päästy? Aivan liian helposti, ikävä kyllä. Pahimpia syyllisiä olivat ne julmetut metrit sisustuslehtiä ja kirjoja. Ja oma tietämättömyyteni siitä, mitä TODELLA haluaisin kodiltani! Olin syöksynyt tyylistä toiseen, luonut kerralla sekä talonpoikaista, retroa, designia, tanskalaisromanttista ja kaikea mitä vain kuvitella voi tyyliä sulaan kakofoniaan. Puhumattakaan, että neliöitä EI ollut kartanon verran, ja puitteet olivat kaukana Empire-tyylistä. Väriskaala oli sateenkaari, kaikkine mahdollisine vivahteineen. Joka ikinen paikka, jonne vain jotain pystyi laittamaan, oli täynnä tavaraa. Ja kaikki mikä ei esille mahtunut, oli ihanissa pinoissa matkalaukkuja ja … banaanilaatikoita.

    

Surullista kyllä, ystäväpiirissäni oli vallalla täysin sama tilanne, neliöiden lukumäärään katsomatta.

Jos vain löysimme jostain jonkin ihkun mikättimen, joka oli ollut juuri jossain lehdessä tai kirjassa, emme missään tapauksessa epäröineet hetkeäkään hankintaa. Lähinnä ajatus ei ollut että onko sille paikka, tila ja tarve, vaan toisin päin: miten muokata kotia niin, että saisimme hankintamme mahtumaan sinne.

Tein täys pysähdyksen. Lopetin ostamisen, lopetin lukemisen ja keskityin kärsimään romukuormaani. Katselin sitä, siirtelin sitä, tutkin sitä. Kyselin itseltäni, mitä kodiltani haluan. MITÄ MINÄ HALUAN! Kunnes pikkuhiljaa aloin ymmärtää, ja sen jälkeen toimia. Nyt kaikki näyttää täysin selkeältä, ja matka kohden KOTIA on alkanut. Siis omaa kotia, omaa soppea, omaa unelmieni linnaa. Enkä nyt puhu kiinteistön omistamisesta, linnasta Ranskassa. Puhun niistä neliöistä, jotka juuri nyt luovat ympärilleni kodin. Oman kotini.

Koska olen nyt melkein täysinoppinut sisustusmokaaja, katson voivani antaa niitä ohjeita, joita itse aloin noudattaa ja joilla samoilla eväillä eräs rakkaista ystävistäni on myös saanut auki matkansa kohti jotain, mikä EI ole kuutioittain banaanilaatikoita täynnä ihkuja roippeita, maalarinpaletillinen värejä + pikantit pienet yllärivivahteet, tuskallinen sessio kun mitään ei löydä saati että tietäisi oikeastaan että mitä kaikkea sitä omistaakaan; vaan matka jonka lopussa on kaunis, nautittava koti joka silti saa edelleen elää, mutta rakastavissa rajoissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *